Meidän ei tarvitse olla historian vankeja

Mari Tirkkonen kirjoittaa siitä, miksi tasa-arvoinen ohjelmistosuunnittelu ei vieläkään toteudu.

Aava-festivaalin keskeisimpiä tavoitteita on luoda konserttiohjelmia, joissa perinteisen ohjelmiston rinnalla annetaan tilaa aiemmin huomiotta jääneille säveltäjänaisille ja BIPOC-säveltäjille. Palo ohjelmiston uudistamiseen kumpuaa paitsi omastani ja taiteellisen työparini Julian kiinnostuksesta musiikin historiaan ja intohimoisesta googlailuharrastuksesta, myös tarpeesta suunnitella konsertteja, joita itse haluamme kuulla. 

 Vaikka länsimainen taidemusiikki pitää sisällään satojen vuosien edestä musiikkia, koostuu nykyisin soitettava perusohjelmisto suhteellisen pienestä määrästä teoksia, joiden säveltäjät ovat lähes poikkeuksetta valkoisia miehiä. Klassisen musiikin kaanon on aikansa tuote: naisten ja etnisten vähemmistöjen puute ohjelmistosta ei johdu siitä, että he eivät olisi säveltäneet. Kuten yhteiskunnassa yleisemminkin, heidän työnsä jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta. Meidän ei kuitenkaan tarvitse olla historian vankeja.

Uskon, että nykyisessä ohjelmistosuunnittelussa on kyse mukavuudenhalusta. Miksi nähdä vaivaa, kun yleisö tulee konsertteihin tuttujen hittien perässä?

Viime vuosina Suomessakin on käyty keskustelua ohjelmistosuunnittelusta, muun muassa naispuolisten säveltäjien vähäisestä osuudesta konserttiohjelmissa. Vaikka olenkin ilokseni huomannut monipuolisuuden lisääntyneen esimerkiksi tämän kesän festivaaliohjelmistoissa, keskustelu ei ole vielä johtanut suuriin muutoksiin.

Uskon, että nykyisessä ohjelmistosuunnittelussa on kyse mukavuudenhalusta. Unohdettujen säveltäjien ja teosten etsiminen vaatii työtä: ei ole valmista katalogia, josta huomiota jääneitä mestariteoksia voisi poimia esitettäväksi. Ansiokasta tutkimustyötä toki tehdään jatkuvasti, mutta tieto on palasina lukemattomissa tietokannoissa. Kun kiinnostava teos tulee vastaan, on nuotteja usein vaikea löytää, äänitteistä puhumattakaan. Miksi nähdä vaivaa, kun yleisö tulee konsertteihin tuttujen hittien perässä?

Vastuuta ohjelmiston uudistamisesta ei kuitenkaan voi sysätä yleisölle. On hankalaa vaatia kuultavaksi ohjelmistoa, jonka olemassaolosta ei tiedä. Selvisin itse Sibelius-Akatemian pakollisista historiankursseista tutustumatta yhteenkään naispuoliseen tai BIPOC-säveltäjään, ja lopulta aihe avautui minulle hieman sattumalta itsenäisen tutkimuksen kautta. Kun aihepiiri jää monelle muusikollekin etäiseksi, on rohkeaa olettaa, että yleisö osaisi aktiivisesti vaatia kaanonin ulkopuolisia teoksia kuultavakseen.

Klassisen musiikin kaanon on aikansa tuote: naisten ja etnisten vähemmistöjen puute ohjelmistosta ei johdu siitä, että he eivät olisi säveltäneet.

Kentän uudistaminen on taiteilijoiden tehtävä, ja monet ovat onneksi jo tarttuneet toimeen. Erilaisilla teemakonserteilla ja -festivaaleilla on paikkansa, mutta päämääränä tulee olla sen, että huomiotta jääneitä säveltäjiä soitetaan aktiivisesti samoissa konserteissa perinteisen ohjelmiston kanssa. 

Toivon, että tasa-arvoinen ohjelmistosuunnittelu on tulevaisuudessa musiikkikentän normi, josta poikkeaminen – ei siihen pyrkiminen – kiinnostaa blogikirjoituksen aiheena.